Päivän keskustelussa mies sanoi, että kaikki hänen naisensa ovat olleet takertuvaa lajia, paitsi minä. Niin onkin. Ensin äiti, sitten esimmäinen vaimo, välissä minä (takertumaton, hah) ja nyt uusi lempi, joka varmasti pitää napakasti kiinni, koska harrastukset ja mielenkiinnon kohteet ovat yhteiset: valkkari ja olut. Niistä syntyy aito läheisyys.

Totta on se, että en jäänyt enää avioliittoon roikkumaan, kun sain vähän voimia ja kiukkua rimpuillakseni pois, mutta henkinen irtiotto tuntuu mahdottomalta. Ystävättäreni sanoi, että teidän suhteenne on kuin paksu hamppuköysi, jota nirhitään tylsällä terällä poikki säie kerrallaan.

Totta on myös se, että rakastan selvää miestäni, mutta muutaman oluen jälkeen en suostu enää keskustelemaan mistään. Mies on mahdoton, taantunut, aggressiivinen psyko. Joskus hänen on pakko saada raivoisa riita syttymään, jotta saisi purettua kiukkunsa. Koskaan ei voi tietää, mikä on se hetki, kun täytyy päästä purkautumaan.

Selvä mies on hyvä: hän huolehtii, rakastaa, nauraa ja toimii. Yhdessä olemme täydelliset.

Liittomme viimeisinä vuosina en enää tuntenut täydellisyyttä. Olin irrallinen ja hylätty. Alkoholi oli rakastettu, minä vaativa toinen nainen. Vahdin, vaadin ja joskus join seurana. Helppoa olisi ollut liukua mukaan nousuhumalan pumpuliin.

Päivällä mies kävi luonani. Piti hetken kainalossa, silitti, suukotti ja sanoi, että jos tästä vielä noustaan, mikään ei meitä voi erottaa. Sitten lähti viikonlopun viettoon typynsä syliin. Paljon kylmää, kuivaa valkoviiniä, hyvää ruokaa ja iloista nousua. Ajoin miehen ikkunoiden ohi: hämärä kynttilävalaistus. Kouristi vatsaa ja nyt heikottaa.

Olen pehmeäturkkinen lammas. Surkimus.  Mikä meidät voi erottaa, kun mikään side ei enää edes yhdistä paitsi mustasukkaisuuden herättämä ikävä? Mies ilmeisesti kaipaa minussa tuttuutta.

Joku riippuvuuden hermorata päässäni on nyt aktivoitunut. Kaksi viikkoa sitten en voinut edes katsoa miestä päin. En puhunut, en tervehtinyt. Nyt suukkonen vain riittää pitämään minut kiltisti odottavalla, toiveikkaalla kannalla.

 

Näihin päiviin asti on sinnitty vihan voimin. Mies on saanut kylmää kyytiä. Olen sylkenyt silmille kaiken kärsimäni vääryyden. Hän on ottanut raivoni vastaan yllättävän tyynesti.

Koko syksyn kysyin, onko sinulla uusi rakastettu. Hän kielsi, sanoi haluavansa minut takaisin. (En ymmärrä, miksi, koska olin mahdoton.) Tiesin jotakin olevan meneillään. Mies sanoi minun olevan vainoharhainen.

Avioero astui voimaan joulukuun alussa. Mies ei olisi halunnut allekirjoittaa paperia.

Joulun aikaan selvisi, että hänellä on ollut suhde kesästä asti. Ratkesin täysin. Itkin päivät ja yöt, en syönyt, en voinut puhua miehelle. Lopulta kuitenkin laitoin tekstiviestin, että yritetään elää sovussa. Hänellä on oikeus uuteen rakkauteen.

Mustasukkaisuus vääntää vatsaa. Ajattelen uuden naisen saavan miehestä kaiken sen ihanan ilon, johon rakastuin. Haaveet, intohimon ja hyvän energian. Joskus heiveröinen järjen ääni  muistuttaa, että mies on humalassa lähes joka ilta ja viikonloppuisin aamusta iltaan. Nainen on erään tuttavani mukaan myös alkoholisoitumassa hyvää vauhtia.  Eli tulevaisuus ei näytä realistisessa valossa ruusuiselta, mutta... ja mitä väliä.

Niinpä minä vinguin seksiä ja sain sitä yli vuoden kuivan kauden jälkeen. Nyt kuvittelen, että voisimme vielä elää yhdessä. En ymmärrä, miten, mutta ei tässä olekaan kyse ymmärtämisestä vaan järjettömyydestä. Mielen tasapainottomasta temppuilusta.

 

Pari vuotta sitten jäin pois töistä vaikean masennuksen vuoksi. Olin sänkykamaa. Nukuin vuoden lähes putkeen. Jaksoin laittaa lapset kouluun, tehdä niille ruuan ja vähän jutella, mutta ei puhettakaan kauppaan menemisestä, ulkoilusta tai edes pukeutumisesta. Raahustin yöpaidassa ja ainotohveleissa keittiön ja makuuhuoneen väliä.

Mies kävi töissä, joi illat ja oli aggressiivinen. Koskaan hän ei lyönyt, mutta huuto pelotti lapsia. Minä en yleensä reagoinut, saattelin lapset nukkumaan ja painuin itsekin peiton alle. Itsetuhoisia ajatuksia ei ollut, eikä juuri mitään ajatuksia, pelkkää harmaata. En muista tuosta ajasta mitään.

Kävin kummallisella psykiatrilla kerran kuukaudessa vaihdattamassa lääkkeet. Mitkään eivät sopineet. Joskus puutui suu ja toisista aloin voida pahoin. Jätin  lääkkeet  ja ajattelin, että ihan sama. Jatkoin nukkumista.

Harmaan seassa alkoi velloa kiukkua ja vihaa. Halusin lapset ja itseni pois raivopään silmistä. Miehen kiukku oli suhteetonta. Huuto oli yhtä raivoisaa silloin, kun kissa oli syönyt pöydälle jätetyn juuston tai kun mies epäili, että olin pettänyt häntä. (Kotona, risaisessa yöpaidassa, viikon liimaletissä.) En pettänyt koskaan, en edes ajatellut. 

Mies muutti pois. Minun oli pakko pukeutua (yöpaita toppatakin alla, kumisaappaat jalassa) ja suoriutua kauppaan. Lymyilin hyllyjen välissä ja väistelin tuttuja. En jaksanut selittää eroa enkä järkyttävännäköistä olemustani.

Kevät meni. Ei muistikuvia. Kesä meni. Taisi olla kylmä ja sateinen. Syksyllä pääsin terapiaan.

Puoli vuotta kaksi kertaa viikossa terapiaa on tehnyt hyvää. Se rytmittää viikkoa, pakottaa pukeutumaan, katsomaan peiliin ja kävelemään ulos ovesta. Jos joku olisi viime keväänä sanonut, että syksyllä istut iltoja baaritiskillä ja puhut tyhjää vieraiden miesten kanssa, olisin huiskaissut kädellä ja sanonut, paskapuhetta.

Lapset ovat isänsä luona kahtena yönä viikossa. Silloin mies ei juo. Jos oluttölkin korkki sihahtaa, lapset pinkovat äidin luo. Näin on sovittu ja se on pitänyt. Siitä olen onnellinen.

Niinpä olen alkanut notkua noina arki-iltoina baareissa yksin. Ehkä haluan vain kuulua laumaan. Otan vastaan viinilasillisen, kun tarjotaan, juttelen iloisesti ja harjoittelen flirttailua. Kun totuuden hetki koittaa ja mies ehdottaa jatkoja tai laittaa kätensä lanteilleni, siirrän käden ystävällisesti pois, kiitän kivasta illasta ja pinkaisen kotiin, omaan pesään. Tupisen itsekseni, miksi en kykene kepeään seikkailuun ihan vain kokeilemaan, miltä tuntuu vieras kosketus, miltä tuoksuu vieras iho.

En ole sammaloitunut umpeen. Kun mieheni, siis entinen, kosketti minua viikko sitten, muistin, miten ihana leikki ja ajanviete aikuisille on annettu. Mikään ei olisi riittänyt. Se oli tuttua ja täydellistä.

En ollut viaton neitsykäinen, kun rakastuin mieheeni, mutta nyt tunnen itseni koskemattomaksi. Minuun ei vieras saa koskea. Tämän periaatteen mukaan jään ikuisesti yksin.