Päivän keskustelussa mies sanoi, että kaikki hänen naisensa ovat olleet takertuvaa lajia, paitsi minä. Niin onkin. Ensin äiti, sitten esimmäinen vaimo, välissä minä (takertumaton, hah) ja nyt uusi lempi, joka varmasti pitää napakasti kiinni, koska harrastukset ja mielenkiinnon kohteet ovat yhteiset: valkkari ja olut. Niistä syntyy aito läheisyys.

Totta on se, että en jäänyt enää avioliittoon roikkumaan, kun sain vähän voimia ja kiukkua rimpuillakseni pois, mutta henkinen irtiotto tuntuu mahdottomalta. Ystävättäreni sanoi, että teidän suhteenne on kuin paksu hamppuköysi, jota nirhitään tylsällä terällä poikki säie kerrallaan.

Totta on myös se, että rakastan selvää miestäni, mutta muutaman oluen jälkeen en suostu enää keskustelemaan mistään. Mies on mahdoton, taantunut, aggressiivinen psyko. Joskus hänen on pakko saada raivoisa riita syttymään, jotta saisi purettua kiukkunsa. Koskaan ei voi tietää, mikä on se hetki, kun täytyy päästä purkautumaan.

Selvä mies on hyvä: hän huolehtii, rakastaa, nauraa ja toimii. Yhdessä olemme täydelliset.

Liittomme viimeisinä vuosina en enää tuntenut täydellisyyttä. Olin irrallinen ja hylätty. Alkoholi oli rakastettu, minä vaativa toinen nainen. Vahdin, vaadin ja joskus join seurana. Helppoa olisi ollut liukua mukaan nousuhumalan pumpuliin.