Mies lähti viime vuoden helmikuussa. Minä halusin erota. Olin varma, että elämä muuttuu helpommaksi. Väärin luulin. Olen työkyvytön, onneton, itkuinen, hukassa ja oksettavan mustasukkainen miehen uudesta lemmestä.

Elämä meni näin: Rakastuimme työpaikalla kuumasti, niin kuumasti. Pakat menivät uuteen jakoon ja rakkaus oli sokea. Alkoholismista en tiennyt mitään ennen tätä avioliittoa. Luulin, että alkoholistit ovat niitä, jotka haisevat vanhalle virtsalle ja asuvat veneiden alla ja rappukäytävissä.

Minun mieheni oli alkoholisti jo silloin, kun rakastuimme. Tajusin sen vuosia myöhemmin, kun ihmettelin, miksi elämä on näin hurjaa. Oli rakkautta, toivoa, iloa ja sitten viuh - matto alta. Kaikki kaaosta, suurta draamaa. Sen jälkeen lupauksia, rakkautta, toivoa, iloa… Sitä kehää juoksimme 15 vuotta. Lapsiakin tuli. Niitä olen yrittänyt suojella, mutta ovat ne nähneet jo ihan liikaa, poloiset pienet.

Ensin yritin jaksaa avioliitossa lasten vuoksi, kunnes tajusin, että heidän takiaan minun on lähdettävä. Ratkaisu oli varmasti oikea, mutta minun mieleni ei sitä käsitä. Olen eronnut. Piste. Mutta minulla on hirvittävä ikävä.

Helmikuusta näihin päiviin olen selvinnyt kiukun ja raivon voimalla, mutta viikko sitten ratkesin. Laitoin tekstiviestin, voidaanko rakastella. Voitiin. Nyt olen koukussa. Kaipaan kainaloon. Viha on sulanut ja suojaukset murtuneet. Olen avoin retuutettavaksi. Olen valmis ottamaan miehen takaisin elämääni, en samaan osoitteeseen mutta rakastetuksi. Mies sanoo, että haluaa minut. Ei kuitenkaan ole jättänyt uutta naisystäväänsä. Minä odotan.

Kyllä, kyllä. Tämä on se järjettömin osio, että tiedän tämän olevan järjettömyyttä. Yritän ajatella tilanteen kuuluvan eroprosessiin, mutta pitikö tämän nyt tähän suuntaan prosessoitua vielä vuoden kuluttua. Tässä vaiheessa voisi olla jo hiukan seestyneempää, vaan ei, pahemmaksi menee.