Pari vuotta sitten jäin pois töistä vaikean masennuksen vuoksi. Olin sänkykamaa. Nukuin vuoden lähes putkeen. Jaksoin laittaa lapset kouluun, tehdä niille ruuan ja vähän jutella, mutta ei puhettakaan kauppaan menemisestä, ulkoilusta tai edes pukeutumisesta. Raahustin yöpaidassa ja ainotohveleissa keittiön ja makuuhuoneen väliä.

Mies kävi töissä, joi illat ja oli aggressiivinen. Koskaan hän ei lyönyt, mutta huuto pelotti lapsia. Minä en yleensä reagoinut, saattelin lapset nukkumaan ja painuin itsekin peiton alle. Itsetuhoisia ajatuksia ei ollut, eikä juuri mitään ajatuksia, pelkkää harmaata. En muista tuosta ajasta mitään.

Kävin kummallisella psykiatrilla kerran kuukaudessa vaihdattamassa lääkkeet. Mitkään eivät sopineet. Joskus puutui suu ja toisista aloin voida pahoin. Jätin  lääkkeet  ja ajattelin, että ihan sama. Jatkoin nukkumista.

Harmaan seassa alkoi velloa kiukkua ja vihaa. Halusin lapset ja itseni pois raivopään silmistä. Miehen kiukku oli suhteetonta. Huuto oli yhtä raivoisaa silloin, kun kissa oli syönyt pöydälle jätetyn juuston tai kun mies epäili, että olin pettänyt häntä. (Kotona, risaisessa yöpaidassa, viikon liimaletissä.) En pettänyt koskaan, en edes ajatellut. 

Mies muutti pois. Minun oli pakko pukeutua (yöpaita toppatakin alla, kumisaappaat jalassa) ja suoriutua kauppaan. Lymyilin hyllyjen välissä ja väistelin tuttuja. En jaksanut selittää eroa enkä järkyttävännäköistä olemustani.

Kevät meni. Ei muistikuvia. Kesä meni. Taisi olla kylmä ja sateinen. Syksyllä pääsin terapiaan.

Puoli vuotta kaksi kertaa viikossa terapiaa on tehnyt hyvää. Se rytmittää viikkoa, pakottaa pukeutumaan, katsomaan peiliin ja kävelemään ulos ovesta. Jos joku olisi viime keväänä sanonut, että syksyllä istut iltoja baaritiskillä ja puhut tyhjää vieraiden miesten kanssa, olisin huiskaissut kädellä ja sanonut, paskapuhetta.