Päivällä mies kävi luonani. Piti hetken kainalossa, silitti, suukotti ja sanoi, että jos tästä vielä noustaan, mikään ei meitä voi erottaa. Sitten lähti viikonlopun viettoon typynsä syliin. Paljon kylmää, kuivaa valkoviiniä, hyvää ruokaa ja iloista nousua. Ajoin miehen ikkunoiden ohi: hämärä kynttilävalaistus. Kouristi vatsaa ja nyt heikottaa.

Olen pehmeäturkkinen lammas. Surkimus.  Mikä meidät voi erottaa, kun mikään side ei enää edes yhdistä paitsi mustasukkaisuuden herättämä ikävä? Mies ilmeisesti kaipaa minussa tuttuutta.

Joku riippuvuuden hermorata päässäni on nyt aktivoitunut. Kaksi viikkoa sitten en voinut edes katsoa miestä päin. En puhunut, en tervehtinyt. Nyt suukkonen vain riittää pitämään minut kiltisti odottavalla, toiveikkaalla kannalla.